Siirry pääsisältöön

Onko kohtuutonta vaatia?

 

Tarvitsemme ammattilaisia, kun kohtaamme henkilökohtaisen elämämme tärkeimpiä ja merkityksellisempiä asioita. Tarvitsemme ammattilaisia turvaamaan terveyttä ja hyvinvointia, saattamaan uutta elämää alkuun, hoitamaan sairautta ja tukemaan silloin, kun itse ei jaksa. Tarvitsemme ammattilaisia auttamaan kriisin kohdatessa, kuoleman saapuessa…

Tarvitsemme ammattilaisia kasvatuksessa, ohjaamisessa, opastamisessa. Tarvitsemme ammattilaisia kuntoutuksessa, työkyvyn ylläpitämisessä ja tukemisessa. Tarvitsemme ammattilaisia toimintakyvyn heiketessä, vammautuessa, vanhetessa…

Sote-alan ammattilaiset ovat korkeasti koulutettuja, vahvan ammatti-identiteetin omaavia, sitoutuneita, rautaisia ammattilaisia. Työ vaatii jatkuvaa kehittämistä, kouluttautumista, uuden oppimista. Työ vaatii yhteistyötaitoja, vuorovaikutusta, empatiakykyä. Työ vaatii erittäin paljon erityisosaamista, tehokkuutta ja kykyä sopeutua muuttuviin tilanteisiin.

Työelämässä vaatimukset ovat nousseet koko ajan korkeammalle. Pitää kyetä tekemään enemmän, tehokkaammin, joustavammin ja nopeammin.  Tämä yhtälö ei toimi, kun työskennellään ihmisten kanssa. Ihmisiä ei voi laittaa muottiin ja hoitaa liukuhihnalla.

Pakkotahtinen työskentely ja jatkuva tunne siitä, ettei pysty tekemään työtään riittävän hyvin, heikentää työssä jaksamista. Lisävelvoitteet ja vaatimukset ilman vastavuoroista joustamista ovat vieneet jaksamisen äärirajoille. Nyt näyttää pahasti siltä, että ollaan tilanteessa, jossa väsymys ja uupumus ovat katkaisseet kamelin selän. Enää ei jakseta, vaikka työ itsessään on parasta, mitä voi kuvitella.

 Pakosta tulee mieleen, kuka minua auttaa, kun sitä tarvitsen? Kuka minua hoitaa, jos sairastun? Kuka minua hoitaa, kun tulen vanhaksi?  Minä toivon, että se ihminen on työhönsä sitoutunut, osaava, hyvinvoiva ja koulutettu ammattihenkilö.

Onko siis kohtuutonta vaatia sote-alan ammattilaisille parempaa palkkaa? Onko kohtuutonta vaatia riittävää resurssia, joka perustuu yksikön kuormitukseen, hoitoisuuteen ja laatuun, ei lain mukaiseen minimiin?  Onko kohtuutonta vaatia parannuksia työoloihin, mahdollisuutta vaikuttaa työvuorosuunnitteluun ja itsensä kehittämiseen, menestymiseen?

Onko kohtuutonta vaatia, että tämä todellisuus viimeinkin nähtäisiin siten, kuin se on?

Onko kohtuutonta vaatia, että epäkohdat korjataan niin nopeasti, kuin mahdollista?

Minun mielestäni ei ole. Nyt on korkea aika pysähtyä, todeta tilanne, ja lähteä parantamaan tilannetta pala kerrallaan. Sote-alan vetovoima on saatava korjattua, ja pidettävä osaajista kiinni. Yksin siihen ei pysty kukaan, tähän projektiin tarvitaan mukaan koko yhteiskunta.

-Kristiina Riekki, päätoiminen luottamusmies, Tehy PPSHP

Tutustu Tehy PPSHP valtuustovaaliehdokkaisiin osoitteessa https://tehyppshp.fi/tehyvaalit - äänestämällä 21.4. mennessä osallistut arvontaankin, huippupalkintoja! Äänestä pohjoista voimaa valtuustoon!

 

 

 

 

 

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pelastusohjelma vai valojen sammutus?

Meillä on Suomessa ala, missä ihminen ei voi vaihtaa työpaikkaansa, vaihtaa alaansa, eikä osallistua perustuslain takaaman oikeuden mukaiseen työtaisteluun. Koulutettu hoitohenkilökunta saa sinivaloja seinille, banaaneja ja itsetulostettavia kiitoskortteja palkkioksi siitä työstä, mikä on todettu niin monen päättäjän suulla korvaamattomiksi huippuosaajiksi. Silti tämä arvostus ei näy tilinauhassa eikä sitä haluta korjata rahalla, vaan pakolla. Miksi päättäjät vihaavat niin paljon hoitajia? Tehy ja Super lakkoilivat kaksi viikkoa. Lakko maksoi työnantajapuolelle paljon. Sitä hoitovelkaa kurotaan vielä umpeen pitkään. Olisiko pitänytkin käyttää rahat hoitajien palkkoihin? Kahden viikon lakko osoitti sen, että hoitajien tekemää työtä ei pystynyt kukaan korvaamaan. Tarvittiin huippuosaajia, ja sellaiseksi ei taipunut edes saman erikoisalan lääkäri. Lakko uhkasi laajentua ja ruuvi kiristyä. Silloin perhe- ja peruspalveluministeri Linden totesi, että rahan sijaan annetaan raippaa. Hoita

Näkökulmia keväästä 2022!

Voisin aloittaa toistamalla koko alkuvuoden esillä olleita tilastoja, tulevaisuuden näkymiä tai kertomuksia elävästä elämästä terveydenhuollosta. Mutta siihen ei enää liene tarvetta. Kaikille keskustelua seuranneille saatikka terveydenhuollon osapuolille on kiistämättä selvää, ettei alalle ole oikein tulijoita ja aivan liikaa on lähtijöitä. Tämä luonnollisesti johtaa siihen, että tulevaisuudessa ei ole nykyisen tasoisia palveluja, niin kun ei ole tekijöitäkään, ellei nyt tehdä jotain. Pitoa ei ole eikä vetoa. Tästä ei ole käsittääkseni erimielisyyttä. Nyt vaan on pakko kääriä hihat tai hyväksyä tuleva. Se, ettei ole kuullut tai ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, ei ole enää uskottava vaihtoehto. Silti alan työnantajat, heitä edustavien KT:n neuvottelijoiden johdolla, käytännössä kieltäytyvät neuvottelemasta. Heidän edistämänsä ratkaisuehdotukset ovat kaikesta huolimatta sellaista luokkaa, että hyväksytään nyt ja tulevaisuudessa potilasturvallisuuden vakavasti vaarantava tilanne. Ei kukaa

Miten me pärjätään?

Oman työkykynsä säilyttäminen ja jopa edistäminen on meille jokaiselle tärkeää. Kaikki me tiedämme, kuinka vaativaa aikaa me elämme. Meitä haastaa koronan lisäksi työvoimapula, organisaatiomuutos sekä ehkä myös tuleva sotemuutos. Arjessa työvoimapula on monelle se kuormittavin asia. Työsuojeluun tulee paljon viestiä vajaalla miehityksellä työskentelystä, monen yksikön hurjista kuormituksista sekä hankalista arjen tilanteista. Tuo kaikki altistaa potilasturvallisuuden heikkenemisen lisäksi myös työuupumukseen, kärsimykseen sekä ristiriitoihin työpaikoilla. On vaara, että negatiivisesta ilmapiiristä ja jopa sen lietsomisesta kärsivät myös he, joilla itsellä vielä muuten riittäisi kykyjä ja tarmoa. Huolestuttavaa on, että toiminnan kehittämiseen ja työhyvinvointiin jää arjessa niin vähän resursseja ja että nuo asiat jäävät liian kauas suorittajatason arkipäivästä. Vaarana on näkemys, että juuri meidän yksikköämme tämä aika kurittaa kaikista eniten ja yksiköiden välille muodostuu epätervet