Voisin aloittaa toistamalla koko alkuvuoden esillä olleita tilastoja, tulevaisuuden näkymiä tai kertomuksia elävästä elämästä terveydenhuollosta. Mutta siihen ei enää liene tarvetta. Kaikille keskustelua seuranneille saatikka terveydenhuollon osapuolille on kiistämättä selvää, ettei alalle ole oikein tulijoita ja aivan liikaa on lähtijöitä. Tämä luonnollisesti johtaa siihen, että tulevaisuudessa ei ole nykyisen tasoisia palveluja, niin kun ei ole tekijöitäkään, ellei nyt tehdä jotain. Pitoa ei ole eikä vetoa. Tästä ei ole käsittääkseni erimielisyyttä. Nyt vaan on pakko kääriä hihat tai hyväksyä tuleva. Se, ettei ole kuullut tai ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, ei ole enää uskottava vaihtoehto. Silti alan työnantajat, heitä edustavien KT:n neuvottelijoiden johdolla, käytännössä kieltäytyvät neuvottelemasta. Heidän edistämänsä ratkaisuehdotukset ovat kaikesta huolimatta sellaista luokkaa, että hyväksytään nyt ja tulevaisuudessa potilasturvallisuuden vakavasti vaarantava tilanne. Ei kukaa
Meillä on Suomessa ala, missä ihminen ei voi vaihtaa työpaikkaansa, vaihtaa alaansa, eikä osallistua perustuslain takaaman oikeuden mukaiseen työtaisteluun. Koulutettu hoitohenkilökunta saa sinivaloja seinille, banaaneja ja itsetulostettavia kiitoskortteja palkkioksi siitä työstä, mikä on todettu niin monen päättäjän suulla korvaamattomiksi huippuosaajiksi. Silti tämä arvostus ei näy tilinauhassa eikä sitä haluta korjata rahalla, vaan pakolla. Miksi päättäjät vihaavat niin paljon hoitajia? Tehy ja Super lakkoilivat kaksi viikkoa. Lakko maksoi työnantajapuolelle paljon. Sitä hoitovelkaa kurotaan vielä umpeen pitkään. Olisiko pitänytkin käyttää rahat hoitajien palkkoihin? Kahden viikon lakko osoitti sen, että hoitajien tekemää työtä ei pystynyt kukaan korvaamaan. Tarvittiin huippuosaajia, ja sellaiseksi ei taipunut edes saman erikoisalan lääkäri. Lakko uhkasi laajentua ja ruuvi kiristyä. Silloin perhe- ja peruspalveluministeri Linden totesi, että rahan sijaan annetaan raippaa. Hoita