Siirry pääsisältöön

Pelastusohjelma vai valojen sammutus?


Meillä on Suomessa ala, missä ihminen ei voi vaihtaa työpaikkaansa, vaihtaa alaansa, eikä osallistua perustuslain takaaman oikeuden mukaiseen työtaisteluun. Koulutettu hoitohenkilökunta saa sinivaloja seinille, banaaneja ja itsetulostettavia kiitoskortteja palkkioksi siitä työstä, mikä on todettu niin monen päättäjän suulla korvaamattomiksi huippuosaajiksi. Silti tämä arvostus ei näy tilinauhassa eikä sitä haluta korjata rahalla, vaan pakolla. Miksi päättäjät vihaavat niin paljon hoitajia?

Tehy ja Super lakkoilivat kaksi viikkoa. Lakko maksoi työnantajapuolelle paljon. Sitä hoitovelkaa kurotaan vielä umpeen pitkään. Olisiko pitänytkin käyttää rahat hoitajien palkkoihin? Kahden viikon lakko osoitti sen, että hoitajien tekemää työtä ei pystynyt kukaan korvaamaan. Tarvittiin huippuosaajia, ja sellaiseksi ei taipunut edes saman erikoisalan lääkäri. Lakko uhkasi laajentua ja ruuvi kiristyä. Silloin perhe- ja peruspalveluministeri Linden totesi, että rahan sijaan annetaan raippaa.

Hoitajat: Aloitetaan laaja lakko.
Pakkolaki-Aki: Sitten tehdään pakkotyölaki!

Ei ole mitään mieltä käydä lakkoa, jossa työnantajapuoli sanelisi yksipuolisesti ketkä lakkoilevat ja ketkä eivät. Pakkotyölain luonnos oli muotoiltu siten, että käytännössä sitä olisi voinut soveltaa lähes kaikkeen erikoissairaanhoidon toimintaan. Lakolla ei olisi ollut mitään vaikuttavuutta. Mutta nyt ei todellakaan luovuteta.

Hoitajat: Laaja lakko peruuntuu.
Pakkolaki-Aki: Ei tehdä lakia.

Laitetaan seuraava vaihde silmään. Tehy ei luovuta, vaikka ministeri Linden meitä niin vihaakin. Rupeamme valmistelemaan järeämpiä keinoja, kuten joukkoirtisanoutumista. Nyt näytetään yhdessä, että me emme alistu tällaiselle. Tämä ratkeaa sovulla, ei pakolla. Sopu saadaan rahalla.

Hoitajat: Me irtisanoudutaan.
Pakkolaki-Aki: Tehdään pakkotyölaki!

Potilasturvallisuuden vaarantuminen ei ole mitenkään lakkotilanteen aiheuttama ohimenevä ilmiö. Potilasturvallisuus on vaarantunut jo vuosia viikottain ja päivittäin, ja tämä rotko tuntuu vain syvenevän. Työvuoroista puuttuu osaajia: Joskus mennään suunnitellusti minimihenkilöstöllä, koska työvoima ei ole. Joskus ei vaan saada sijaista, koska palkkaus ja työolot eivät houkuttele. Joskus osaajat puuttuvat siksi, että perehdytystä työtehtäviin ei saada tai se on puutteellista. Potilasturvallisuuden vaarantuminen on siis alamme arkipäivää ja vastuu siitä on vain ja ainoastan työnantajapuolella. Potilasturvallisuuden vaarantumisesta tulee kannella aluehallintovirastoon - tehdään yhdessä potilasturvallisuuden arkitilanne näkyväksi!

Tehy ja Super haluavat korjata tämänkin asian pelastusohjelmalla. Pelastusohjelmalla nostetaan sote-alan peruspalkkatasoa viiden vuoden ajan 3,6% normaalien korotusten lisäksi. Sillä palautetaan alamme vetovoima ja pitovoima, estetään koulutetun hoitohenkilökunnan ja alaa opiskelevien loppuunpalaminen ja valuminen pois tästä työstä, johon he ovat sydämellään halunneet tai josta he haaveilevat. Palkat on kerta kaikkiaan nostettava pois siitä palkkakuopasta, jonka kaivamisen pääministeri Paasikivi mahdollisti toisen maailmansodan jälkeen toteamalla ”Eikö 30 markkaa ole naisille vähän liikaa?”

Suomessa on hoitajapula. Tämä näkyy TEM:n ammattibarometristä, tämä kuuluu alan johtajien suusta ja näkyy yksiköiden vajaissa työvuorolistoissa. Alalle opiskelevat pohtivat, hakevatko sittenkään oikeuksiaan Valvirasta, ja nykyinen työvoima ruuhkauttaa jo nyt Valviraa poistattamalla ammatinharjoittamisoikeuksiaan - ettei heitä voisi pakottaa töihin. Suomessa ei ole pulaa opettajista, kirjastonhoitajista tai maatalouslomittajista. Siksi tarvitaan yksilöllinen ratkaisu hoitajien palkkojen korotukseen. Rahaa meillä on, se on arvovalinta mihin se käytetään.

Mikäli sote-alamme palkkoja ja työoloja laiteta kuntoon pelastusohjelmalla, olemme kohta lakon kaltaisessa tilassa. Eli joudumme tilanteeseen, jossa ensin meillä on osaajia vain hoitamaan ne kaikkein kiireellisimmät hoidot ja henkeä pelastavat toimenpiteet. Ei voida puhua enää hyvinvointiyhteiskunnasta, jos joudumme miettimään, ketä hoidetaan ja mitä sairauksia hoidetaan. Saavatko vain he hoitoa, joilla on siihen rahaa? Lopulta tuo tilanne johtaisi siihen, että viimeinen hoitaja sammuttaa valot sairaalasta.

-Tatu Tiala, laillistettu sairaanhoitaja, ay-aktiivi

21.4.2022


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Näkökulmia keväästä 2022!

Voisin aloittaa toistamalla koko alkuvuoden esillä olleita tilastoja, tulevaisuuden näkymiä tai kertomuksia elävästä elämästä terveydenhuollosta. Mutta siihen ei enää liene tarvetta. Kaikille keskustelua seuranneille saatikka terveydenhuollon osapuolille on kiistämättä selvää, ettei alalle ole oikein tulijoita ja aivan liikaa on lähtijöitä. Tämä luonnollisesti johtaa siihen, että tulevaisuudessa ei ole nykyisen tasoisia palveluja, niin kun ei ole tekijöitäkään, ellei nyt tehdä jotain. Pitoa ei ole eikä vetoa. Tästä ei ole käsittääkseni erimielisyyttä. Nyt vaan on pakko kääriä hihat tai hyväksyä tuleva. Se, ettei ole kuullut tai ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, ei ole enää uskottava vaihtoehto. Silti alan työnantajat, heitä edustavien KT:n neuvottelijoiden johdolla, käytännössä kieltäytyvät neuvottelemasta. Heidän edistämänsä ratkaisuehdotukset ovat kaikesta huolimatta sellaista luokkaa, että hyväksytään nyt ja tulevaisuudessa potilasturvallisuuden vakavasti vaarantava tilanne. Ei kukaa

Miten me pärjätään?

Oman työkykynsä säilyttäminen ja jopa edistäminen on meille jokaiselle tärkeää. Kaikki me tiedämme, kuinka vaativaa aikaa me elämme. Meitä haastaa koronan lisäksi työvoimapula, organisaatiomuutos sekä ehkä myös tuleva sotemuutos. Arjessa työvoimapula on monelle se kuormittavin asia. Työsuojeluun tulee paljon viestiä vajaalla miehityksellä työskentelystä, monen yksikön hurjista kuormituksista sekä hankalista arjen tilanteista. Tuo kaikki altistaa potilasturvallisuuden heikkenemisen lisäksi myös työuupumukseen, kärsimykseen sekä ristiriitoihin työpaikoilla. On vaara, että negatiivisesta ilmapiiristä ja jopa sen lietsomisesta kärsivät myös he, joilla itsellä vielä muuten riittäisi kykyjä ja tarmoa. Huolestuttavaa on, että toiminnan kehittämiseen ja työhyvinvointiin jää arjessa niin vähän resursseja ja että nuo asiat jäävät liian kauas suorittajatason arkipäivästä. Vaarana on näkemys, että juuri meidän yksikköämme tämä aika kurittaa kaikista eniten ja yksiköiden välille muodostuu epätervet