Tahton tassusta

”Eteenpäin elävän mieli” – on vanha sanonta. Näin on todettava näinä päivinä ja suunnattava katse kohti tulevaisuutta. Yritettävä puhaltaa yhteen hiileen ja yritettävä korjata työyhteisössä sitä, mikä on ehkä mennyt rikki ja miettiä keinoja yhteisen hyvän eli työyhteisön ilmapiirin ylläpitämiseksi sellaisena, että siellä on hyvä tehdä töitä. Tämä vaatii kykyä tunnistaa ja tunnustaa asioita, joiden eteen kannattaa ponnistaa.  Omaan napaan tuijottaminen ei auta tässäkään asiassa. Harjoitteluyksiköihin tulevat opiskelijat lähettävät ohjaajiaan varten portfolioitaan, joissa omien tavoitteidensa lisäksi kertovat jotain itsestään. Lähes kaikissa todetaan suurin piirtein seuraavia ominaisuuksia: rehellisyys, hyvät vuorovaikutustaidot, tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa, osaan lähestyä potilaita, vastuuntuntoinen ja toiset huomioon ottava. Miten nämä taidot pysyisivät myös opiskelun jälkeen ja tuleeko työelämässä eteen tilanteita, jolloin ne unohtuvat? Jos hoitotyössä on jo vierähtä

Palkka olisi blogin aiheena mitä herkullisin, varsinkin jos sitä alkaisi pohtimaan otsikon mukaisesta näkökulmasta. En kuitenkaan avaa nyt sellaista Pandoran lipasta, mutta sen haluan todeta, että suurimmalla osalla meistä palkka on kuitenkin se The Syy, miksi käymme töissä. Siihen, missä käymme töissä, löytyy varmasti laajemmin motiivaatiotekijöitä. Ajattelin nyt kirjoittaa hieman syvemmin  KVTES:n liitteen 3, eli hoitohenkilöstön palkkauksesta ja lähinnä sen suuresta muutoksesta . HOI030-hinnoitteluluokan, eli vaativan hoitoalan ammattitehtävien tehtävien vaativuuden järjestelmän sekä palkkausjärjestelmän muutoksesta, joka nyt on ajankohtainen Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä. Mutta mistä tähän on tultu? Osa meistä muistaa kultaisen 90-luvun? Silloin palkkaus perustui käytännössä kahteen elementtiin. Ensinnäkin peruspalkkaan, joka muodostui niin sanotusta Y-palkkataulukosta, jonka mukaan  peruspalkka , riippumatta mitä henkilö teki työksi, oli aina sama, kun pohjakoulu