Siirry pääsisältöön

TINA ja joukkovoiman mahti


There is no alternative! Tätä useasti hoetaan eikä suostuta ajattelemaan boxin ulkopuolelta. On vaikeaa kehittyä, löytää parempia ratkaisuja, jos alistumme tälle ns. TINA-ajattelulle. Haastakaamme rohkeasti jäykkiä rakenteita ja olkaamme luovia.

Tätä kaikkea tarvitsemme keväällä. Tarvitsemme edustajiltamme rohkeutta, kuten myös itseltämme. Emme voi kellahtaa selälleen ja odottaa parempaa. Tarvitsemme toimintaa ja ennenkaikkea järjestymistä, joukkovoimaa. Muutoksen takana on aina joukko, jota tarvitaan, että rakenteita ja ajatuksia muutetaan.

Viime päivinä olen kuunnellut Tangerine Dream:n Live at Warsaw levyä. Levyn sisäpussista löytyy kuva lakanasta, missä Gdanskin fanit ilmoittavat olemassaolostaan. Voin melkein tuntea halun muutokseen ja solidaarisuus-liikkeen, minkä takana oli ennenkaikkea paikallinen ay-liike. Ennen vaihtoehtoa ei tunnettu, mutta sellainen kuitenkin koettiin jo muutama vuosi keikan jälkeen.

Ylläolevaan olen inspiroitunut Tolokonnikovan kirjasta Pussy Riot, Opas Aktivismiin. Lukekaamme kaikkea, oppikaamme uutta, haastakaa itseämme ja muutos on mahdollinen.

-Tommi Kallioniemi
Kirjoittaja on Tehy PPSHP hallituksen jäsen, äkkiväärä punkkari joka ei halua sammaloitua.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pelastusohjelma vai valojen sammutus?

Meillä on Suomessa ala, missä ihminen ei voi vaihtaa työpaikkaansa, vaihtaa alaansa, eikä osallistua perustuslain takaaman oikeuden mukaiseen työtaisteluun. Koulutettu hoitohenkilökunta saa sinivaloja seinille, banaaneja ja itsetulostettavia kiitoskortteja palkkioksi siitä työstä, mikä on todettu niin monen päättäjän suulla korvaamattomiksi huippuosaajiksi. Silti tämä arvostus ei näy tilinauhassa eikä sitä haluta korjata rahalla, vaan pakolla. Miksi päättäjät vihaavat niin paljon hoitajia? Tehy ja Super lakkoilivat kaksi viikkoa. Lakko maksoi työnantajapuolelle paljon. Sitä hoitovelkaa kurotaan vielä umpeen pitkään. Olisiko pitänytkin käyttää rahat hoitajien palkkoihin? Kahden viikon lakko osoitti sen, että hoitajien tekemää työtä ei pystynyt kukaan korvaamaan. Tarvittiin huippuosaajia, ja sellaiseksi ei taipunut edes saman erikoisalan lääkäri. Lakko uhkasi laajentua ja ruuvi kiristyä. Silloin perhe- ja peruspalveluministeri Linden totesi, että rahan sijaan annetaan raippaa. Hoita

Näkökulmia keväästä 2022!

Voisin aloittaa toistamalla koko alkuvuoden esillä olleita tilastoja, tulevaisuuden näkymiä tai kertomuksia elävästä elämästä terveydenhuollosta. Mutta siihen ei enää liene tarvetta. Kaikille keskustelua seuranneille saatikka terveydenhuollon osapuolille on kiistämättä selvää, ettei alalle ole oikein tulijoita ja aivan liikaa on lähtijöitä. Tämä luonnollisesti johtaa siihen, että tulevaisuudessa ei ole nykyisen tasoisia palveluja, niin kun ei ole tekijöitäkään, ellei nyt tehdä jotain. Pitoa ei ole eikä vetoa. Tästä ei ole käsittääkseni erimielisyyttä. Nyt vaan on pakko kääriä hihat tai hyväksyä tuleva. Se, ettei ole kuullut tai ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, ei ole enää uskottava vaihtoehto. Silti alan työnantajat, heitä edustavien KT:n neuvottelijoiden johdolla, käytännössä kieltäytyvät neuvottelemasta. Heidän edistämänsä ratkaisuehdotukset ovat kaikesta huolimatta sellaista luokkaa, että hyväksytään nyt ja tulevaisuudessa potilasturvallisuuden vakavasti vaarantava tilanne. Ei kukaa

Miten me pärjätään?

Oman työkykynsä säilyttäminen ja jopa edistäminen on meille jokaiselle tärkeää. Kaikki me tiedämme, kuinka vaativaa aikaa me elämme. Meitä haastaa koronan lisäksi työvoimapula, organisaatiomuutos sekä ehkä myös tuleva sotemuutos. Arjessa työvoimapula on monelle se kuormittavin asia. Työsuojeluun tulee paljon viestiä vajaalla miehityksellä työskentelystä, monen yksikön hurjista kuormituksista sekä hankalista arjen tilanteista. Tuo kaikki altistaa potilasturvallisuuden heikkenemisen lisäksi myös työuupumukseen, kärsimykseen sekä ristiriitoihin työpaikoilla. On vaara, että negatiivisesta ilmapiiristä ja jopa sen lietsomisesta kärsivät myös he, joilla itsellä vielä muuten riittäisi kykyjä ja tarmoa. Huolestuttavaa on, että toiminnan kehittämiseen ja työhyvinvointiin jää arjessa niin vähän resursseja ja että nuo asiat jäävät liian kauas suorittajatason arkipäivästä. Vaarana on näkemys, että juuri meidän yksikköämme tämä aika kurittaa kaikista eniten ja yksiköiden välille muodostuu epätervet