Siirry pääsisältöön

Me hoidamme joka päivä.

Metrin väli kassajonossa, minä pidän sen mutta reilu 60-vuotias rouva pakenee kuitenkin kauemmas. Laittaa käsineen suunsa eteen. Pelkää. Tartuntaa. Koronaa. Kuolemaa.
Ohjeistan nuoret aikuiseni pysymään kotona, kunnioittamaan elämää ja välttämään koronaa. Pidän pienimmät kotona. Turvassa. Vaikka kotikoulu raastaa hermoja. Ehkä kaikilla? Kaverisuhteet tauolla, yhtä äkkiä virtuaalimaailma ei olekaan vihollinen vaan hengenpelastaja.
Ennen aamuvuoroani luen kuinka kuntatyönantajat paheksuvat ahneuttani, etujani valvoja järjestö on tuonut esille ajatuksen, jossa koronaa vastaan käyvien hoitajien tulisi saada terveytensä kauppaamisesta 220 euroa palkanlisää poikkeuslain voimassaoloajan. Röyhkeää, kamalaa. Kyllä pitäisi mennä rinta rottingilla, vaarantaa niin oma kuin läheistensäkin terveys. Varautua töihin tauotta, polttaa lomansa ja unohtaa työajat. Ei mahdollisuutta etätöihin, ei valmiuksia suojautua.
Oireileva potilas eristetään. Testataan. Ennen sitä hän on voinut pyöriä terveydenhuollon rattaissa, olla lähellä montaa hoitajaa, useampaa lääkäriä. Ei meillä ole jatkuvaa suojavarustusta, ne on varattu todennetuille tapauksille.
Osastollamme käyvillä tekniikan henkilöillä on filtterillä varustetut suojamaskit, minulla ei. Lähestyn sinua, naapuriani ja jokaista potilasta ilman suojavarusteita luottaen, ettei vastapuolella ole koronaa. Emme me pysty hoitamaan ketään metrin päästä, on päästävä lähelle. Iholle.
Mutta me hoidamme. Joka päivä. Samalla kun kuntatyönantaja moittii, paheksuu ja vie eteenpäin viestiä, joka ei vastaa totuutta.
Jokainen henki, joka tulee olemaan koronan vuoksi katkolla ja joka saadaan pelastettua, on Suomen terveydenhuollon henkilöstön ponnistelun ansiota. Ensihoidon, lääkärien, sairaanhoitajien lähihoitajien, sairaalahuoltajien, röntgenhoitajien, potilaskuljettajien. Me valmistaudumme pahimpaan; otamme vastaan pikaista lisäkoulutusta, valmistaudumme lomiemme ja vapaidemme perumiseen, tsemppaamme toisiamme ja opetellemme kriisiohjeita, sisäistämme nopeita muutoksia ja uusia tapoja toimia. Toivomme, ettei kriisiä tule mutta olemme siihen valmistautuneet.
Ja samalla Jalonen, Iltalehti ja muutama muu sylkee päällemme.
Ne, jotka tämän myrskyn jälkeen alalle jäävät, ovat ansainneet enemmän kuin juhlapuheet ja laihan kiitoksen.
-Satu Pietilä
hoitaja kirurgialta


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pelastusohjelma vai valojen sammutus?

Meillä on Suomessa ala, missä ihminen ei voi vaihtaa työpaikkaansa, vaihtaa alaansa, eikä osallistua perustuslain takaaman oikeuden mukaiseen työtaisteluun. Koulutettu hoitohenkilökunta saa sinivaloja seinille, banaaneja ja itsetulostettavia kiitoskortteja palkkioksi siitä työstä, mikä on todettu niin monen päättäjän suulla korvaamattomiksi huippuosaajiksi. Silti tämä arvostus ei näy tilinauhassa eikä sitä haluta korjata rahalla, vaan pakolla. Miksi päättäjät vihaavat niin paljon hoitajia? Tehy ja Super lakkoilivat kaksi viikkoa. Lakko maksoi työnantajapuolelle paljon. Sitä hoitovelkaa kurotaan vielä umpeen pitkään. Olisiko pitänytkin käyttää rahat hoitajien palkkoihin? Kahden viikon lakko osoitti sen, että hoitajien tekemää työtä ei pystynyt kukaan korvaamaan. Tarvittiin huippuosaajia, ja sellaiseksi ei taipunut edes saman erikoisalan lääkäri. Lakko uhkasi laajentua ja ruuvi kiristyä. Silloin perhe- ja peruspalveluministeri Linden totesi, että rahan sijaan annetaan raippaa. Hoita

Näkökulmia keväästä 2022!

Voisin aloittaa toistamalla koko alkuvuoden esillä olleita tilastoja, tulevaisuuden näkymiä tai kertomuksia elävästä elämästä terveydenhuollosta. Mutta siihen ei enää liene tarvetta. Kaikille keskustelua seuranneille saatikka terveydenhuollon osapuolille on kiistämättä selvää, ettei alalle ole oikein tulijoita ja aivan liikaa on lähtijöitä. Tämä luonnollisesti johtaa siihen, että tulevaisuudessa ei ole nykyisen tasoisia palveluja, niin kun ei ole tekijöitäkään, ellei nyt tehdä jotain. Pitoa ei ole eikä vetoa. Tästä ei ole käsittääkseni erimielisyyttä. Nyt vaan on pakko kääriä hihat tai hyväksyä tuleva. Se, ettei ole kuullut tai ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, ei ole enää uskottava vaihtoehto. Silti alan työnantajat, heitä edustavien KT:n neuvottelijoiden johdolla, käytännössä kieltäytyvät neuvottelemasta. Heidän edistämänsä ratkaisuehdotukset ovat kaikesta huolimatta sellaista luokkaa, että hyväksytään nyt ja tulevaisuudessa potilasturvallisuuden vakavasti vaarantava tilanne. Ei kukaa

Miten me pärjätään?

Oman työkykynsä säilyttäminen ja jopa edistäminen on meille jokaiselle tärkeää. Kaikki me tiedämme, kuinka vaativaa aikaa me elämme. Meitä haastaa koronan lisäksi työvoimapula, organisaatiomuutos sekä ehkä myös tuleva sotemuutos. Arjessa työvoimapula on monelle se kuormittavin asia. Työsuojeluun tulee paljon viestiä vajaalla miehityksellä työskentelystä, monen yksikön hurjista kuormituksista sekä hankalista arjen tilanteista. Tuo kaikki altistaa potilasturvallisuuden heikkenemisen lisäksi myös työuupumukseen, kärsimykseen sekä ristiriitoihin työpaikoilla. On vaara, että negatiivisesta ilmapiiristä ja jopa sen lietsomisesta kärsivät myös he, joilla itsellä vielä muuten riittäisi kykyjä ja tarmoa. Huolestuttavaa on, että toiminnan kehittämiseen ja työhyvinvointiin jää arjessa niin vähän resursseja ja että nuo asiat jäävät liian kauas suorittajatason arkipäivästä. Vaarana on näkemys, että juuri meidän yksikköämme tämä aika kurittaa kaikista eniten ja yksiköiden välille muodostuu epätervet