Koronapandemiassa mikään ei ole normaalia hoitotyötä

Hei, olen Tatu Oulusta. Olen työskennellyt nyt nelisen vuotta kliinisen hoitotyön asiantuntijana PPSHP:ssa, vastuualueena perioperatiivinen hoitotyö. Sitä ennen olen työskennellyt anestesiahoitajana halki Suomen kymmenkunta vuotta. Kun pandemian myötä tuli rajoituksia kokoontumisiin ja työnantajani alkoi turvaamaan toimillaan koronapotilaiden hoitoa, yleensä niin täysi kalenterini tyhjeni täysin. Kaikki kehittämistoiminta, missä olin osallisena meni määrittämättömälle tauolle. Kaikki hankkeet ja pienistä suuriin menivät takaisin pöytälaatikkoon. Kävimme ylihoitajani kanssa kuukausipalaverissamme joitain eri vaihtoehtoja läpi, jonka jälkeen hän määräsi minut pikaperehtymään tehohoitoon.

Minulla on hämäriä muistikuvia, että olen ollut eri sairaalan ihan erilaisella teholla yli kymmenen vuotta sitten työkierrossa yhden vuoden. Näin ollen minulla on määritelty olevan ”tehokokemusta”. Teholle siirrettiin leikkausosastoilta ja vuodeosastoilta noin 80 sairaanhoitajaa ja muutama lääkintävahtimestari. Samaan aikaan poliklinikoilta siirreltiin vuodeosastoille hoitajia, ja talon ulkopuolelta värvätään hoitajia vuodeosastoille. Näin pääpiirteittäin siis. Suunnitelmia on isompiinkin liikkuihin.

Anestesiasairaanhoitajalle teholla käytettävät laitteet, monitorit ja niisä pyörivät käyrät, lääkkeet enimmäkseen ja potilaan tilan tarkkailu tietystä näkökulmasta ovat tuttuja. Vuodeosastoilta siirtyville ehkä vähemmässä määrin nuo, mutta moni muu asia taas sitten tutunpaa? Leikkausosastoilta tulleille kolmivuororytmi ei ole yhtä tuttu, koska leikkureissa toiminta painottuu ns. virka-aikaan, eikä kaikilla leikkausosastoilla välttämättä edes yövuoroja tai viikonloppuja tehdä. Jotkut hakeutuvat töihin tuollaisiin paikkoihin juurikin siitä syystä. Kaikki kuitenkin siirtyvät vieraaseen keittiöön, yrittävät opetella parinsadan uuden työkaverin nimen ja osaston kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt.

Uuteen työhön määräykset on otettu vastaan vaihtelevasti. Osa ei ole moksiskaan, mutta monille tämä on äärimmäisen raskasta. Työmääräys toiseen paikkaan on joillekin tullut hyvin tylysti, eikä kyselyitä ja kartoituksia halukkuudesta ole ehditty tehdä. Työvuorot ovat menneet uusiksi ja perehtymisiä on keskeytetty. Siirtynyt on uutta vanhaa, eli aivan noviiseista jo sellaisiin hoitajiin, joilla on toinen jalka eläkkeellä.

Tehon omalle henkilökunnalle tilanne on tietenkin myös stressaava. Jatkuva perehdyttäminen on kuluttavaa, ja väkeä on nyt vielä valmiusvaiheessa todella paljon ja todella tiiviisti joka potilaspaikalla. Uusia tehopaikkoja on avattu Keskusheräämön tiloihin, ja seuraavassa vaiheessa valjastetaan Avohoitotalon heräämö vastaavaan käyttöön. Näin ollen kaikki joutuvat toimimaan vieraassa ympäristössä. Ohjeistukset kaikesta koronaan liittyvästä vaihtuvat lähes päivittäin, eli se minkä tiesit oikeaksi tavaksi toimia tänään, ei ehkä sitä huomenna olekaan.

Oikeasti tehohoitajan perehdytys kestää laskentatavasta riippuen noin vuoden – ja toki senkin jälkeen kysyä pitää ja kysyä saa. Nyt meitä pikaperehdytetään niin kauan kuin se on mahdollista. Jos ja kun koronatilanne eskaloituu, sitten ei välttämättä ole aikaa perehdyttää. Toivottavasti on edelleen aikaa kysyä.

Kaiken tämän perehdytyksen ja uuden oppimisen varjona on se valmiuslain mörkö. Ihan niin kuin jo muutenkin uusi tilanne ei olisi kuormittava, niin sen lisäksi lomia perutaan ja niiden saamisesta ei ole mitään kunnon lupauksia. Vuoroja pystyy pandemian varjolla vaihtamaan ja lisäämään, jos mikään muu ei auta. Eli pahimmassa tapauksessa töissä voidaan olla vuorotta, käydä välillä tankkaamassa ja oikaisemassa jossain työnantajan osoittamassa tilassa, ja eikun eristyskamat päälle taas ja hoitamaan.

Jos joku kehtaa argumentoida, että ”koronapotilaan hoito ei poikkea normaalista tehohoidosta”, niin hänen tulisi ottaa pää pois puskasta ja katsoa koko kuvaa. Sen lisäksi, että erityskamoissa hoitotyö ei ole yhtä sujuvaa ja mukavaa kuin ilman, kaikki muukin on muuttunut. Ilman koronapandemiaa me emme olisi tässä tilanteessa, jossa ihmisten työpaikat, työnkuvat, lepoajat ja lomat ja muu ovat muuttuneet täysin. Osa perehdyttää joka vuorossa, osa perehtyy koko ajan. Vapaa-ajankin palautumiskeinot ovat vähentyneet aika tavalla. Jatkuva epävarmuus tulevasta leijuu kaiken yllä: Kauanko tämä kestää? Palataanko normaaliin koskaan? Mitä sitten kun tämä loppuu, kauanko jälkipyykkiä pestää potilasjonojen, edunvalvonta-asioiden ja jaksamisongelmien kanssa?

Minä olen vastannut kaikkiin normaalin asiantuntijuustyöni kyselyihin, että nyt en ehdi enkä pysty. Keskityn täysillä perehtymään tehohoitoon, muistelemaan niitä 10 vuoden takaisia oppeja, ammentamaan erittäin pätevien ja antaumuksella tietoaan jakavien tehohoitajien oppia ja olemaan valmiina. Muutahan tässä ei auta. Ollaan valmiina ja hoidetaan tilanne pois. Tehdään kukin oma pestimme, eli toiset tekee isot linjat, toiset hoitaa huollon, toiset tilailee maskeja ja niin edelleen. Minä hoitelen näitä potilaita. Kovasti meihin luotetaan, että tämä homma meidän toimesta hoituu. Toivottavasti se luottamus ja arvostus näkyy nyt ja jatkossa muutenkin kuin sinivaloina ja ulkopuolisten lahjoittamina eväinä.

-Tatu Tiala
kliinisen hoitotyön asiantuntija, OYS